Sometimes its hard to follow your heart

"Sometimes when you're young you think nothing can hurt you. It's like being invincible. Your whole life is ahead of you and you have big plans. Big Plans. To find your perfect match, the one who completes you. But as you get older you realize it's not always that easy. It's not until the end of your life that you realize how the plans you made where simply plans. Because at the end when you're looking back instead of forward you want to believe you made the most of what life gave you. You want to believe you're leaving something good behind. You want it all to have mattered."

  Pyydettiin postausta Manista, ehkä elämäni hevosesta tai sielunkumppanista, ehkä ei. Tässä tämä postaus nyt kuitenkin on. 

 Ehkä väkisinkin tutustuu hevoseen, joka on samalla tallilla kuin ratsastettava poni. Sitä vie aamuisin ulos, pesee iltaisin jalat ja vie karsinaan. Tämä hevonen oli inhottava, ilkeä, vallanhimoinen, agressiivinen, vaarallinen ja äkäinen. Jossain kohtaa kai kiinnostuin siitä, tai ehkä tunteesta joka tuli, kun sain sen onnistuneesti talutettua talliin, ilman ryöstämistä, pelkäämistä tai verijälkiä. Pidensin taluttamistmatkaa, aloin harjailla sitä ja kävin vain moikkailemassa sitä tarhassa. Vähitellen molemmat tottui toisiinsa. Mani oppi, ettei sen tarvitse säätää, jos tarvitsee säätää, minä hoidan sen. Se oppi ottamaan ihan rauhassa ja pikkuhiljaa kai nauttimaankin siitä, että joku keskittyi vain siihen. En usko, että Mania koskaan ollaan kohdeltu huonosti, tai mistä sitä tietää, mutta sen käytös vain viestitti siitä, että sen on täytynyt ottaa johtajan paikka. 

maaliskuu//2012

Jossain kohtaa kävi mielessä, että mitä jos tonne selkään joskus pääsis vaikka. Huhtikuussa taluttelin Mania joka päivä tallilla noin 10 minuuttia. Erilaisia seuraamisharjoituksia ja kunnioitusta. Pikkuhiljaa Mani alkoi ymmärtämään, ettei ihminen ole tarkoitettu jyrättäväksi. Mun suunnitelmilla olin kai laskenut, että pystyisin vuoden päästä Manilla ratsastamaan yksinäni käyntiä ja ravia. Laukkaa tuskin ikinä kuvittelinkaan. 

Toukokuussa meillä meni jo ihan ok hyvin. Me tultiin toimeen, puhallettiin yhteen hiileen. Oltiin toistemme seurassa jopa rauhallisia ja molemmilla oli sama tavoite; jonnekkin, mutta yhdessä. Pikkuhiljaa alkoi näkymään hyviä merkkejä, karva alkoi oikeasti kiiltää. Hevosen silmissä oli halua ja innoa tehdä töitä. Me liikuttiin irtojuoksuttamalla, juoksuttamalla ja taluttelemalla. Olin iloinen joka kerta, kun tulin kotiin, eikä mihinkään sattunut. Mani oli oppinut kunnioittamaan. Toukokuun lopussa tapahtui elämää suurempi ihme. Mani sai elävän oikean ratsastajan selkäänsä. Olivia oli käynyt selässä muutaman askeleen ajan joskus toukokuun puolessa välissä, todettiin silloin ettei Mani ole vielä valmis siihen ja selkäännousua pelkää yli kaiken. Myös satulakammo oli olemassa tällöin. Toukokuun lopussa Mani oli jo valmis siihen. Selkäännousu oli edelleen ongelma, mutta siitäkin selvittiin tosin se vei parhaillaan puoli tuntia. Lopulta saatiin Annika sinne selkään. Annika oli ensimmäinen, jonka selässä olemista "mun aikana" voitiin kutsua ratsastamiseksi. Annika käveli noin 10 kierrosta, otti vähän ravia ja käveli vielä. Talutin koko ajan. Annika ei varmaan ihmeemmin missään kohtaa pitänyt Manista, mutta mä opetin sen tulemaan toimeen sen kanssa. Ehkä sitä joskus näki, että Annika nautti siitä, kun se onnistui Manin kanssa.  Myös mä pääsin Manin selkään toukokuun lopulla. Annika oli selässä ensin muutaman kierroksen. Annika ja Mani meni puomejakin käynnissä ja ilman taluttajaakin kerran. Olin niin onnellinen ja ylpeä tällöin, vaikkakin se vei taas vähintään 20 minuuttia. Mani rauhottui heti kun pääsin selkään. Pidin ohjat tuntumalla ja rapsuttelin sen säkää. Kun päätin kokeilla ravia, tajusin miten isot askeleet Manilla oli. Se vei paljon aikaa kun niihin tottui. 

   

Kesäloman alettua mä aloin tosissani uskoa jotain Manista. Mä päästin sen vapaana juoksemaan tarhaan, se juoksi innoissaan. Tein pienen kavaletin ja se hyppäs sitä. Yhtenä päivänä, päivä, joka on ehkä mun muistoissa ihmeellisin Manin kanssa. Se oli taas vapaana tarhassa ja se juoksi. Irtojuoksutin sitä noin vartin. Se hyppi ja pomppi ja riehui. Menin sen viereen silittelin sitä ja lähdin kävelemään Annikan luo. Tuo rauhallinen, levollinen, tyyni ja luottavainen kaunis olento seurasi mua varmin askelin, kun pysähdyin pysähtyi sekin. Kun lähdin juoksemaan, alkoi sekin ravaamaan. Olin niin onnellinen. 

Ratsastin tarhassa jo itsenäisesti ravia ja käyntiä. Mentiin puomeja, jos joku kohta oli pelottava me tutkittiin sitä yhdessä ja sen jälkeen mentiin siitä nätisti. Tehtiin siirtymisiä ja pysähdyksiä. Hidashan toi oli pohkeelle eikä se oikein osannut, mutta se yritti ja teki parhaansa, se riitti mulle. Kerran me käveltiin Annikan kanssa kakspäällä loppukäyntejä, ja voi että kun mä olin ylpee ! 

Vähitellen me alettiin ratsastamaan muuallakin kuin tarhassa. Ravailtiin pellon reunassa ja alettiin enemmänkin ratsastamaan yhdessä kulmassa. Kannoin sinne muutaman puupölkyn ja puomin. Me alettiin pikkuhiljaa hyppäämään. Se oli mahtava fiilis, kun tuli ekat laukka-askeleet! Jo silloin totesin, että tolla on upee laukka, ei ehkä joidenkin koulutuomareiden mielestä, mutta selkään se tuntuu niin kivalta! Kesäkuussa me hypättiin jo 70 senttiä, ralliteltiin täysiä pelloilla ja nostettiin jopa oikeita laukkoja !

Ei me kauheesti noita esteitä liioteltu... 

Annikakin innostu kokeilemaan, oiskohan eka laukka Manilla. 

Heinäkuuhun mennessä Mani oli oppinut nostamaan laukat, hyppäämään hienosti ja saavuttamaan mun täyden luottamuksen. Me ei ehkä oltu kaikkein näyttävin ratsukko, osattu mitään hienoja kiemuroita, mut meillä oli yhdessä tosi hauskaa. 

   Mani myytiin syksyllä 2012, mutta jatkoin vielä Manin ratsastusta muutaman kuukauden ajan uudella omistajalla, kunnes tein ehkä yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä. Lopetin Manin vuokrauksen, syitä oli monia, päälimmäisinä ehkä se, että matka on kovin pitkä ja ei se ole enää sama Mani, sen tavat on muuttuneet, se ei enää näytä samalta ja päätös sitten oli tämä. Vaikeaa se oli, mutta ehkä parempi näin. 

Hienointa Manin kanssa oli se, että joku, jolla ei ollut minkään laista halua miellyttää ihmistä, olla sen kanssa tekemisissä, oppi luottamaan. Siitä vaarallisesta ja inhottavasta hevosesta tuli mulle ylpeyden aihe, syy elää olla olemassa. Se odotti joka päivä, oli iloinen ja pirteä oma itsensä. Odottaa se edelleen, ehkä...

      -Heidi-