Nuori, villi ja vapaa

 (Kursivoitu teksti kirjoitettu perjantaina)  
Sunnuntaina kävin ekaa kertaa tauon jälkeen ratsastamassa. Tulinhan sitä ratsastustaukoa nyt kerättyä jo 3 kuukauden verran. Baba oli tosi kivalla päällä ja toimi ihan hirveen hienosti. Ratsastin sitä samalla tavalla kuin Neekusta aikoinaan, eli molempiin suuntiin kunnolla läpi ja paljon ylitaivutuksia, jonka jälkeen suoristutaan, kun ollaan molemmilta puolilta kunnolla läpi. Aluksi B ei ihan ymmärtänyt ideaa, että kuuluu kuunnella sisäohjaa ja sisäpohjetta, mutta muutaman reippaamman huomautuksen jälkeen Baba tajusi, ja tuli jo pätkittäin tosi kivasti.

Baba // Sunnuntai

   Lukiossa vietetään taas sitä suurintasuurta, koeviikko <3 (oikeastaan se päättyi tänään) Tiistaina pääsin jo kymmenen maissa pois koulusta, ja mulla odottiin Unna autossa ja lähettiin sitten siitä suoraan tallille. Oli superkiva ajella valosalla tallille ja ratsastaa auringonpaisteessa. Aattelin tehdä riskipäätöksen ja fiilistellä auringonpaistetta pelkällä karvaistuimella, eli satula jäi talliin. Laitoin B:n ulkona kuntoon ja opeteltiin seisomaan taas nätisti paikoillaan, tais olla vähän unohtunut. Lopuksi Baba seisoikin jo varsin nätisti, ja kuunteli pelkästä äänimerkistä ettei heilutellut sitä päätänsä ylösalas. Mentiin kentälle kävelemään ja aloin taivuttelemaan taas reilusti yli. Tällä kertaa Baba hoksas huomattavasti nopeemmin ja saatiin käynnissä ihan superkivoja pätkiä tultua. Otin myös puolikkaat raviympyrät molempiin suuntiin ja Baba taipus niissäkin oikeen hienosti. Pari kertaa B kyllästyi koko hommaan ja päätti viskata mut sieltä alas. Toisen kerran tulin selälleni ja toiselle kertaa polvilleni. Oikea polvi otti vähän osumaa, muuten säästyttiin suuremmilta sattumilta. Lopetettiin kuitenkin taas onnistuneeseen suoritukseen ja mulle jäi superhyvä fiilis tiistain ratsasteluista ! Huomaa kyllä taas, kun ei oo tullu ratsastettua, et oli seuraavana päivänä paikat aika hellänä, vaikkei menty kauaa ja siivosin vaan kolme karsinaa. Eiköhän se tästä taas lähde käyntiin ;)

All I have, All I need <3

Onnea on ahkera tallikoira ;)

Eilen kävin koirien kanssa lenkkeilemässä kera kameran. Mettässä oli kuitenkin yllättävän huono valo, mutta pakko oli saada koiristakin jotain kuvaa pitkästä aikaa.

Urpo ja Turpo

Mun lemppari <3

    Tänään satoi Paimion perämetsiinkin lunta ja lähdettiin Emilian kanssa ottamaan kuvia, kun pitkästä aikaa ehdittiin taas nähdäkkin. Valo loppui harmittavasti, kun mentiin metsään, mutta jotain kuitenkin saatiin napsittua.

"Aika lentää, reitti selvä rullaan pitkin kiitorataa, aika lentää

Menneestä ajasta muistuttaa leimat passis, tuu tekee mun kaa lentokonetanssii, 

eikä pidättele mua täällä yhtään mikään"

       -Heidi

Niin paljon minä sinua rakastan

   Viime aikoina oon useempana iltana jääny sohvannurkkaan kiinni ja erehtynyt selailemaan vanhoja heppavideoita. Kaipuu tallille on järjettömän suuri. 10 vuotta mä tallilla ehdinkin jo käydä, ennen kuin päätin tehdä seinän, jonka läpi en mene ennen kuin oma hevonen on alla. Eilen illalla jumiuduin taas siihen samaiseen sohvannurkkaan. Kattelin videoita viime keväältä. Sitä aikaa, kun aloin liikuttamaan Babaa ja ikävä iski jälleen. Tällä kertaa mukanaan ehkä ripaus sitä näyttämisen halua, jota mussa on. Mulla ei oo ikinä ollu tarvetta kilpailla, vaan näyttää ja todistaa asioita itselleni. Pätkiä, joissa Baba meni niin hienosti oli tietty ripoteltu videoihin, niinhän mä aina silloin halusin. Suljin pois huonot päivät ja jäljelle jäi vain aurinkoiset päivät, kun liideltiin yli esteiden ja väännettiin tuskissaan koulua, mutta niin ne tuloksetkin vaan näkys. Mulla oli älyttömän hyvä fiilis, kun Baban omistaja sai alkaa ratsastaa ja sanoi, että laukka on parantunut tosi paljon. Baba ei oo ollut mikään helpoin hevonen ikinä. Sillä on paljon omia mielipiteitä, joiden mukaan sit on pitänyt mennä. Ehkä se on osittain tehnyt sen, minkä takia siihen oonkin tykästynyt niin hirmuisesti. Joka kerta, kun lähestyttiin estettä ei voinut tietää mennäänkö yli, ali vai ympäri. Jotenkin kuitenkin aloin luottaa hirmuisesti siihen, että mitä tapahtuukin niin mä pysyn Baban selässä, turvassa kaikelta. Baba ei myöskään oo ratsumaailmasta katsottuna se täydellisin hevonen. Tosi pompottava ravi, vähän tökkivä laukka. Mutta niitäkin on niin kova ikävä. Nekin kehittyivät.

   Mä oon aina ollu ihan fiiliksissäni, kun pääsen ratsastamaan jollain tosi osaavalla hevosella, niillä jotka vie mua eteenpäin. Mutta niitä ei oo ikinä jäänyt niin kova ikävä. Silloin, kun sä annat itestäs kaiken, ottaen samalta hevosesta sen kaiken, tapahtuu paljon. Ne viisi metriä, kun sä leijailet ihanassa laukassa sen tunnin mittaisen ratsastuksen sisällä. Ne antaa paljon, paljon voimaa yrittää taas, uudestaan ja uudestaan, välittämättä epäonnistumisista. Babaa mä sain vietyä eteenpäin ja sen kanssa sain puuhailtua niin paljon kaikkea. Se oli mun näköinen hevonen ja me tultiin hyvin toimeen. Ne, joiden kanssa joutuu kestämään eniten, tulee usein niitä tärkeimpiä.

   Baban omistaja kysys mua apuun Baban liikutuksessa aikoinaan kun mä blogissa ilmotin, että lopetan heppahommat. Vastasin tietty kieltävästi, kun olin päättänyt pysyä päätöksessäni. Eilen mä kuitenkin laitoin Baban omistajalle viestiä. Mä meen tässä lähiaikoina kokeilemaan, et saanko mä ratsastuksesta enää sitä fiilistä, minkä mä aikoinaan siitä sain. Jos se oikeesti edelleenkin on niin hauskaa, mä tuun liikuttamaan Babaa pari kertaa viikossa jatkossa. Niin helposti mä lankesin taas. Mutta on tota touhua ja paskan lappaamista ollut ihan järkyttävän kova ikävä. Niin, ja tietysti eniten Babaa.

      
        -Heidi

Mun pikkujoulu

   Moikka! Äiti on ollut vähän nihkee, eikä oo päästäny mua tänne koneel vaiks oon jo kertonu et osaan kirjottaakki. Mutta vihdoin kaikki mun fanit, TÄÄL MÄ OON ! Minäminäminä Unna Minttu Matleena Heikonen ja vielä aivan itse. Oon ehkä ollu jo aivan liian pitkään piilossa julkisuudelta, ja mun lähimmät ihailijat onkin kyselleet äipältä et ooks mä iha kunnos. Mut anyway tääl pienes paikas on tapahtunu ihan sikana kaikkee. Mä oon tietty tehny tosi paljon töitä aina ku äiti on ollu koulus, ettei sen sit tarvi ku se tulee kotii. Oon rempannu meiän kiviseinän, ku kuulin radiost et epätasanen seinä on muotii. Ei menny ees kaua ja seinä on nyt ku uus! Tosi mageet neljä koloo siin on, oisitte nähny äitin ilmeen, se oli pakahtua ylpeydestä! Ja syystäkin. Sen lisäks aattelin et kaukosäädin pysyy paremmin kädes, jos siihen tekee hiukan lisää epätasast pintaa hampailla, eikä siinäkää menny ku hetki vaan. No kuulokkeita mä en voinu vastustaa vaan söin ne vähän perusteellisemmin, samoin kun sen yhden maton ja koristetyynyn... Ja voi vitsit me saatiin Ilonan kans yks päivä hyvä idea! Me oltais tooosi kovi haluttu tänne jo lunta, mut sitä ei vaa tullu ni päätettii olla omatoimisii ja tehä itte. Ja tässä tulos:

   Sitten oon myös kokeillu omia ja kukkaruukun rajoja puutarhatöissä. Kukkaruukun rajat loppui hiukan aikasemmin, kun tuli pöydän reuna vastaan, mut kepeesti se siitä alas hyppäs. Tosin aika huonolla menestyksellä, kun se oli hiukan rikki sen jälkeen. En sitte tiiä että fyysisesti vai henkisesti. Mä ainakin olin - henkisesti.

   Kauheesti me ei olla viel mitään harrastettu. Mut äiti sanos et oon alkanu kävelee ajoittain aika nätisti hihnas. Tosin oon sitä mieltä et en saa näytettyy mun todellisii rajojani sillon, koska se hihna rajottaa mun nopeuttani. Sit oon kans kuulemma rohkaistunu tosi paljon ja nii mä kyl oonki ku enää isotkaa koirat ei oo yhtää nii pelottavii. Ku mä oon vaa jo nii iso. Sit mun mielest on tosi hauskaa ku tehää sillee et äiti laittaa mut hetkeks johonki toisee huoneesee. Sit se piilottaa namei ympäri taloo ja mä saan ettii ne ja syödä. Se on niiiin siistii. Vaiks oon muuten muuttunu aika paljon ni mun rakkaus ruokaa kohtaan ei oo, tai on - se on sanoinkuvaamattoman suurta, jotain niin suurta ettei sanat riitä sitä kuvaamaan <3 Ja sit kans yks mun lempileikeist on törmäilyautot. Sitä leikitää sillee et Ilona kävelee iha normaalisti, sit juoksen jostai kulman takaa ja sit ku törmään Ilonaa ni sit se lentää päi seinää. Vitsi mite iso pam siit kerran kuulu!

  Viime viikonloppu me oltii viettääs pikkujoului meiän koiraporukal, eli ihanillihavil. Meil oli tosi kivaa. Olivia ja Brunoki oli päivän, mut ne lähti jo illal pois ja sit Roosa lähti myöhää illal ku se oli vähä kipee. Eli mää, Ilona, Demi, Elina ja äippä jäätii sit yöks mökil. Meil oli ihan sika kivaa ku saatii Demin kaa riehuu vaiks kuin kaua. Illal me jouduttii kyl kylmää vetee pesul ennen ku saatii tulla mökkii ku oltii kuulemma nii likasii, vaiks ei ees oltu. Sit me saatii makkaraa ja nakkei ja lahjoi. Aamul äiskä vei meiät kaikki kolme lenkil ja Ellu, joka on muute mun kummitäti, jäi laittaa aamupalapöydän valmiiks. Sit noi urpot meni JÄÄKYLMÄÄ VETEE UIMAA! Huhhuh mitä touhuu mä vaa sanon. Ne hakkas jäähä sen verra reiän et ne mahtu menee sinne. Sen jälkee ne siivos ja me saatii Demin kaa riehuu sen aikaa.

      TeRvEiSiN UNNA