Viime aikoina oon useempana iltana jääny sohvannurkkaan kiinni ja erehtynyt selailemaan vanhoja heppavideoita. Kaipuu tallille on järjettömän suuri. 10 vuotta mä tallilla ehdinkin jo käydä, ennen kuin päätin tehdä seinän, jonka läpi en mene ennen kuin oma hevonen on alla. Eilen illalla jumiuduin taas siihen samaiseen sohvannurkkaan. Kattelin videoita viime keväältä. Sitä aikaa, kun aloin liikuttamaan Babaa ja ikävä iski jälleen. Tällä kertaa mukanaan ehkä ripaus sitä näyttämisen halua, jota mussa on. Mulla ei oo ikinä ollu tarvetta kilpailla, vaan näyttää ja todistaa asioita itselleni. Pätkiä, joissa Baba meni niin hienosti oli tietty ripoteltu videoihin, niinhän mä aina silloin halusin. Suljin pois huonot päivät ja jäljelle jäi vain aurinkoiset päivät, kun liideltiin yli esteiden ja väännettiin tuskissaan koulua, mutta niin ne tuloksetkin vaan näkys. Mulla oli älyttömän hyvä fiilis, kun Baban omistaja sai alkaa ratsastaa ja sanoi, että laukka on parantunut tosi paljon. Baba ei oo ollut mikään helpoin hevonen ikinä. Sillä on paljon omia mielipiteitä, joiden mukaan sit on pitänyt mennä. Ehkä se on osittain tehnyt sen, minkä takia siihen oonkin tykästynyt niin hirmuisesti. Joka kerta, kun lähestyttiin estettä ei voinut tietää mennäänkö yli, ali vai ympäri. Jotenkin kuitenkin aloin luottaa hirmuisesti siihen, että mitä tapahtuukin niin mä pysyn Baban selässä, turvassa kaikelta. Baba ei myöskään oo ratsumaailmasta katsottuna se täydellisin hevonen. Tosi pompottava ravi, vähän tökkivä laukka. Mutta niitäkin on niin kova ikävä. Nekin kehittyivät.
Mä oon aina ollu ihan fiiliksissäni, kun pääsen ratsastamaan jollain tosi osaavalla hevosella, niillä jotka vie mua eteenpäin. Mutta niitä ei oo ikinä jäänyt niin kova ikävä. Silloin, kun sä annat itestäs kaiken, ottaen samalta hevosesta sen kaiken, tapahtuu paljon. Ne viisi metriä, kun sä leijailet ihanassa laukassa sen tunnin mittaisen ratsastuksen sisällä. Ne antaa paljon, paljon voimaa yrittää taas, uudestaan ja uudestaan, välittämättä epäonnistumisista. Babaa mä sain vietyä eteenpäin ja sen kanssa sain puuhailtua niin paljon kaikkea. Se oli mun näköinen hevonen ja me tultiin hyvin toimeen. Ne, joiden kanssa joutuu kestämään eniten, tulee usein niitä tärkeimpiä.
Baban omistaja kysys mua apuun Baban liikutuksessa aikoinaan kun mä blogissa ilmotin, että lopetan heppahommat. Vastasin tietty kieltävästi, kun olin päättänyt pysyä päätöksessäni. Eilen mä kuitenkin laitoin Baban omistajalle viestiä. Mä meen tässä lähiaikoina kokeilemaan, et saanko mä ratsastuksesta enää sitä fiilistä, minkä mä aikoinaan siitä sain. Jos se oikeesti edelleenkin on niin hauskaa, mä tuun liikuttamaan Babaa pari kertaa viikossa jatkossa. Niin helposti mä lankesin taas. Mutta on tota touhua ja paskan lappaamista ollut ihan järkyttävän kova ikävä. Niin, ja tietysti eniten Babaa.
-Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti